Ei-tietämisestä Isopanisadin oivalluksiin
Tänään pidin Henkisen Akatemian etäesityksen otsikolla Juha Pennala ja Isopanisadin oivallukset.
Esitystä valmistellessani palasin yhä uudelleen muutamiin lauseisiin, jotka olin kirjoittanut ja julkaissut jo aiemmin. Ensimmäisen näistä lauseista, "Löytämisen ilo tulee ei-tietämisestä", julkaisin lähtöpäivänäni 21.2. ja muut juuri ennen paluuta maaliskuussa. Ne eivät syntyneet Isopanisadin selitykseksi. Siksi oli oikeastaan kiinnostavaa huomata vasta myöhemmin, kuinka lähelle samoja kysymyksiä päädyin kulkiessani Isopanisadin säkeiden läpi.
Ehkä kyse ei ole siitä, että nämä lauseet selittäisivät Isopanisadia. Pikemminkin ne kertovat siitä, mitä itse olen tekstin äärellä alkanut nähdä.
Löytämisen ilo tulee ei-tietämisestä.
Isopanisadin keskivaiheen säkeet 9–14 ovat minulle yksi tekstin kiehtovimmista kohdista. Niissä ei yksinkertaisesti aseteta tietoa tietämättömyyden vastakohdaksi ja valita niistä parempaa. Molempiin voi jäädä kiinni.
Tämä muuttaa myös ajatuksen ei-tietämisestä. Se ei tarkoita tiedon halveksimista eikä ymmärtämisestä luopumista. Se voi tarkoittaa sitä, ettei sulje todellisuutta liian nopeasti oman selityksensä sisään.
Silloin jotakin voi löytyä juuri siksi, ettei etukäteen tiedä, mitä pitäisi löytää.
Löytämisen ilo tulee ei-tietämisestä.
Vapautuminen on kiinnittymisen hellittämistä.
Jo Isopanisadin ensimmäinen säe vie suoraan luopumisen kysymykseen.
Minulle luopuminen ei tämän tekstin äärellä näyttäydy ensisijaisesti maailmasta vetäytymisenä. Kyse on enemmän siitä, millä tavalla olen suhteessa siihen, mitä elämässä kohtaan.
Voin toimia, tehdä, rakentaa ja osallistua – mutta minun ei tarvitse omistaa kaikkea, hallita kaikkea eikä rakentaa itseäni kaiken sen varaan.
Siksi kirjoittamani lause alkoi esityksen aikana kuulostaa melkein Isopanisadin ensimmäisen säkeen henkilökohtaiselta jälkikaiulta:
Vapautuminen on kiinnittymisen hellittämistä.
Ei-tietäminen on avointa läsnäoloa.
Isopanisadin säkeet 4–5 kuvaavat jotakin, joka pakenee tavallista käsitteellistä ajatteluamme: se liikkuu ja ei liiku, on kaukana ja samalla lähellä, kaiken sisällä ja kaiken ulkopuolella.
Jos tällaisen paradoksin yrittää ratkaista liian nopeasti, siitä tekee helposti uuden käsitteen.
Entä jos kaikkea ei tarvitsekaan ratkaista?
Ei-tietäminen voi silloin olla avointa läsnäoloa sen edessä, mikä on suurempaa kuin oma kykyni määritellä se.
Hetki, jossa yrität tulla paremmaksi, on hetki jonka voi päästää irti.
Tämä lause on ehkä näistä henkilökohtaisin.
Henkinen tiekin voi muuttua projektiksi, jossa rakennan jatkuvasti parempaa versiota itsestäni. Minun pitäisi ymmärtää enemmän, nähdä selvemmin, olla tietoisempi, henkisempi tai rakastavampi.
Mutta entä jos juuri siinä on uusi kiinnittymisen muoto?
Isopanisadin äärellä olen joutunut kysymään, onko vapautuminen lopulta jotakin, jonka minä saavutan – vai jotakin, joka tulee näkyviin, kun lakkaan hetkeksi yrittämästä tehdä itsestäni jotakin muuta.
Luopuminen ei ole tekemistä – se on huomaamista.
Tämä liittyy minulle erityisesti säkeisiin 6–7.
Kun toinen ei enää näyttäydy pohjimmiltaan toisena, kysymys muuttuu. Ykseyttä ei tarvitse valmistaa. Sitä ei tarvitse saada aikaan.
Se pitää nähdä.
Tästä tuli myös yksi esitykseni tärkeistä ajatuksista: valo ei ehkä ole jotakin, joka tulee ulkopuolelta, vaan tapa nähdä.
Luopuminenkin voi silloin olla vähemmän tekemistä ja enemmän huomaamista: huomaan sen, mistä olen pitänyt kiinni. Ja joskus jo näkeminen muuttaa suhteen siihen.
Kun tarve ymmärtää väistyy, kokemus avautuu.
Isopanisadin 15. säkeessä totuuden kasvot ovat kultaisen verhon peitossa.
Pidän tästä kuvasta yhä enemmän.
Myös kaunis ajatus voi olla verho. Henkinen käsite voi olla verho. Oma selitykseni todellisuudesta voi olla niin hieno ja vakuuttava, etten enää näe sen taakse.
Siksi ehkä myös ymmärtämisen tarpeesta täytyy joskus hellittää.
Kun tarve ymmärtää väistyy, kokemus avautuu.
Se ei tarkoita ajattelun lopettamista. Se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, ettei ajattelu ole viimeinen sana.
Eikä mitään puutu.
Isopanisadin loppusäkeissä tullaan kuoleman, muistamisen ja viimeisen luopumisen äärelle.
Siinä vaiheessa esitystä ensimmäisten säkeiden kysymykset palasivat toisessa muodossa. Mitä jää jäljelle, kun se, mihin olemme samaistuneet ja mistä olemme pitäneet kiinni, alkaa pudota pois?
Ehkä juuri siinä lause "Eikä mitään puutu" saa syvimmän merkityksensä.
Ei siksi, että elämässä saisimme kaiken haluamamme. Vaan siksi, että ykseydestä katsottuna se, mitä todella olemme, ei ehkä koskaan ollutkaan erillään kokonaisuudesta.
Ei-tietäminen on vapaus.
Kun kirjoitin nämä sanat helmi-maaliskuussa, en kirjoittanut niitä tämän esityksen loppulauseeksi.
Nyt ne voisivat melkein olla sellainen.
Isopanisad ei antanut minulle järjestelmää, jonka avulla voisin sanoa tietäväni, millainen todellisuus lopulta on. Pikemminkin se kuljetti ensimmäisen säkeen luopumisesta paradoksien, ykseyden, tiedon ja tietämättömyyden kautta kohti valoa – ja lopulta taas luopumista.
Ehkä tietoisuuden valo ei siis olekaan valo, jossa kaikki muuttuu varmasti tiedetyksi.
Ehkä se on valo, jossa uskaltaa nähdä ilman, että kaikkea tarvitsee omistaa, määritellä tai hallita.
Silloin helmi-maaliskuussa kirjoittamani lauseet muodostavat nyt mielessäni melkein pienen polun:
Vapautuminen on kiinnittymisen hellittämistä.
Älä tiedä liian nopeasti.
Näe.
Huomaa.
Eikä mitään puutu.
Ja ehkä juuri siksi:
Ei-tietäminen on vapaus.